Tunnelmia ja touhuilua

Onpa riittänyt tekemistä viime aikoina. Koulukurssi kesti vajaat kaksi viikkoa ja huomenna ei enää tarvitse lähteä aamulla bussiin. Sen sijaan pitäisi saada kirjoitettua opinnäytetyötä, mille ei ole vielä oikein löytynyt kunnolla aikaa. Oli mukavaa käydä koulussa keskittymässä omiin juttuihin, varsinkin kun kurssi oli tosi hyvä, mutta ihanaa, että nyt ehdin toivottavasti olla hieman enemmän taas lapsenkin kanssa. Ja saan ehkä muutaman rauhallisen kotihetken lisää itsellenikin.

Miehen käsitys vauvamuodista. Esikuvana Jorma Uotinen?

Olen tietysti yrittänyt tarkkailla, miten lapsi reagoi, kun olen ollut enemmän poissa kotoa. Ensimmäisen pidemmän poissaolon jälkeen hän tuntui suorastaan välttelevän katsekontaktia kanssani ja lämpeni hymyilemään vasta muutaman tunnin jälkeen. Viikonloppuna ehdin puuhailla lapsen kanssa enemmän ja hän oli kovin iloisella tuulella, mutta roikkui myöskin lahkeessa tosi usein. Mies kuitenkin huomautti, että niin roikkuu hänenkin lahkeessaan ja saattaa johtua esimerkiksi siitä, kun mummon ollessa kyläilemässä tottui saamaan paljon huomiota ja syliä. Muutamana päivänä maito maistui huonosti (sekä tissistä että pullosta), mutta viikonloppuna olikin sitten varsinaiset maitotankkauspäivät. Todennäköisesti kaikki havaitsemani käytös on ollut ihan vaan normaalia eikä lapsi ole ihmeemmin ehtinyt poissaoloani ihmetellä. Isän kanssa on oikein hyvä olla.

Hassuin juttu on se, että jos tulen kotiin ja löydän lapsen ja miehen ulkoa, lapsi ei kiinnitä saapumiseeni juuri mitään huomiota. Esimerkiksi naapurin vanharouva on paljon äitiä kiinnostavampi. Ehkä äiti on sitten niin tuttu näky, ettei jaksa naamaani ihmetellä...

Leikkipuistopuuhia

Pikku-L on nykyään kovin onnessaan ulkoilmassa. Vaatetus on keventynyt ja hän pääsee vaunuilemaan muulloinkin kuin päiväuniaikaan, joten on kivaa katsella maisemia. Erityisesti koirat ovat mahdottoman kiinnostavia. Välillä hän pääsee myös konttailemaan ja leikkipuistoon, tosin välikausi- ja kuravaatetuksen hankkiminen on vielä vaiheessa. Tänään tutustuimme lapsen kanssa takapihaamme, joka on sulanut melkein paljaaksi lumen alta. Lapsi auttoi äitiä viimevuotisten kuivien kasvien nyhtämisessä ja tunnusteli mm. hiekkaa, maasta pukkaavia kasveja, multaa ja lunta. Kasvot loistivat ilosta, kun tuuli pyöritteli kuivia kukkia pitkin laudoitusta.

Vihertää!

Nypitään nämä kuivat kukat pois...

Nää purkit on tosi kivoja!

Olemme miehen kanssa ihmetelleet, miten lapsi ei tunnu pistävän suuhunsa mitään sellaista, mitä pitäisi sieltä kaivaa ulos. Mietin, voisiko tämä johtua siitä, että lapsi on sormiruokailija, mutta kuulemma moni muu sormiruokailijalapsi mättää suuhunsa mitä tahansa eteen sattuvaa, joten ilmeisesti tämä on ihan persoonakohtainen juttu. Lapsi vipsuttaa, pyörittelee ja räpsyttelee käsiään huomattavan paljon ja tykkää sivellä ja tunnustella kaikenlaista, joten ehkä hänen tapansa tutustua maailmaan on enemmän käsi- kuin suupainotteinen. Emme kyllä valita, oikein hyvä näin.

Persoonalliset tavat alkavat kaikin puolin tulla enemmän esiin ja omaa tahtoa löytyy. En nykyisin saa lapsen nähden katsoa kuvia tai videopätkiä digikamerasta, koska lapsi tuntuu olevan sitä mieltä, että kamera on hänen lelunsa ja omii sen itselleen heti tilaisuuden tullen. Sen jälkeen hän osaakin pitää huolen, etteivät äidin näpit pääse sotkemaan kivoja katselupuuhia.

Ja nyt on pakko todeta, että kyllä nuo nykyajan pikkulapset ovat ihmeellisiä! Lapsi nimittäin osaa itse käyttää kameraa, etsiä sieltä kuvia ja käynnistää ja pysäyttää videot. Samoin hän lähettelee kännyköillämme tekstiviestejä, joko tyhjiä tai ottaa ensin kuvan ja lähettää sen. Television kaukosäätimellä hän on näyttänyt, miten televisiostamme löytyy mm. youtube. Ikää on siis 10 kk ja risat. Pikkulapsen aivot ovat kyllä kuin pesusieni, imevät tietoa ihan hurjalla tavalla! Riittää, kun lapsi näkee, miten me teemme jotain ja kohta hän jo osaa sen ihan itse ja jopa meitä näppärämmin.

Ymmärryksen lisääntyminen näkyi tässä eräänä päivänä myös toisenlaisella tavalla. Imetin lasta ja satuin katsomaan muualle juuri kun hän puraisi minua. Lapsi on puraissut tosi harvoin, ja nyt yllätyin ja säikähdin, sanoin “au” ja käännyin katsomaan lasta. Enpä ole niin syyllisen näköistä pientä naamaa ennen nähnyt! Sanoin sitten vakavana, että äitiä ei saa purra, että sattui, ja lapsi pysyi hämillisen näköisenä, hetken kuluttua alahuuli alkoi mennä rullalle ja tuli itku. Hän taisi yllättyä ja säikähtää reaktiostani, mutta en mielestäni ollut mitenkään ankarana ja silittelin ja rauhoittelin, kun huomasin lapsen ihmetyksen. Mutta kyllä vaan taisi pieni ihan itse ymmärtää, että tuli tehneeksi väärin.

Parasta nyt: talkkipurkki, raejuusto, tv-uutisten sääennuste, ulkoilma, koirat, talouspaperi ja sen silppuaminen, kamera