Takaisin sorvin ääreen

Niin se meni, viimeinen kotiäitipäivä muutamaan kuukauteen. Huomenna täytyy aamulla kiirehtiä kello kahdeksan bussiin ja kouluun, uuteen arkeen.

Lapsi jää kotiin äitini eli mummon kanssa. Hän ei ole koskaan ollut kenenkään muun kuin vanhempiensa hoidettavana, joten jännät paikat on tästäkin syystä. Uskon kyllä, että heillä menee hyvin sen viitisen tuntia, minkä olemme miehen kanssa poissa näköpiiristä. Vaikka lapsi näkee kaukana asuvaa mummoaan harvoin, on heillä tänääkin ollut oikein kivaa keskenään eikä lapsi ole vierastanut.

Sitä seuraavana päivänä olemmekin kaikki kotona, ja sen jälkeen mies jää kotiin lapsen kanssa viettämään isäkuukautta. Miehen ja lapsen yhdessä pärjäämisestä ei ole mitään huolta, pärjäävät siinä missä minä ja lapsikin olemme pärjänneet.

Sikäli uuden arjen aloitus ei ole niin dramaattinen muutos kuin miltä kuulostaa, että kurssi koulussa kestää vain muutaman viikon ja vain pari tuntia kerrallaan. Sen lisäksi pitäisi tehdä rutkasti itsenäistä työtä kotona sekä muutamia työjuttuja. Tuntuu kuitenkin isolta muutokselta alkaa miettimään useampia asioita yhtä aikaa ja yrittää olla tavoitteellinen. Päivä kerrallaan –elämä jää nyt hieman tauolle. Olen jo huomannut, että illalla nukkumaan mennessä mielessä pyörii asioita, jotka pitäisi muistaa hoitaa ajallaan. Toivon, että pystyisin kuitenkin säilyttämään päivä kerrallaan -tyyppisen asenteen myös opiskelu- ja työhommia tehdessä. Toivottavasti osaan myös hyödyntää käytettävissä olevan ajan aiempaa tehokkaammin ja saan aikaiseksi ilman turhia vatulointeja, kuten monet lapsen saamisen jälkeen hommiinsa palanneet kertovat tapahtuneen. On jännittävää palata tarkastelemaan itseäni uudenlaisena, vanhassa tutussa elämässä.

Mahtava asia on päästä pitkästä aikaa tanssimaan – koulukurssini on siis tanssia. Veikkaan kyllä, että kropassa tuntuu ja väsy painaa, ennen kuin taas totun liikkumiseen! Ihanaa päästä olemaan pelkästään minä, omassa tanssivassa kehossani.