Kahdestaan

Mitä kuuluu puolikkaaseen päivään kaksin lapsen kanssa?

Kotimuskarihetki: laulukirja ja Muumi-marakassit

Skype-hetki mummon kanssa

Uusi hupi: kiskoa oman bodyn hihaa ja hihitellä

Vaipanvaihtoja

Uusi maku: paahtoleipää Baba Ganoushiin eli munakoisodippiin kastettuna

Ulkoiluhetki naapurinlasten ympäröimänä, näytillä kastematoja

Päiväunet vaunuissa ja kävelylenkki, itkuherääminen

Maitohetkiä

Bataattilettujen paistamista

Yhteinen päivällinen

Monenlaisia hetkiä mahtuu kiireettömään aikaan lapsen kanssa. Miten sen jo parissa viikossa ehtii melkein unohtaa.

Täältä konttaa marttyyri

Lapsi on oppinut protestoimisen jalon taidon.

Keraaminen muki pitää jättää tiskipöydälle pesulta lähdettäessa – pettymys ja parku!

Käsiä ei saakaan pestä koko päivää – pettymys ja parku!

Keittiön vetolaatikkoa ei saa kiskoa auki – pettymys ja parku!

Ikkunapaikalta keittiön työtasolta joutuu pois – pettymys ja parku! Tähän lisätään itkeminen seisten isän jalkaa vasten, vaikka äiti olisi vieressä lattialla. Isä nimittäin vie todennäköisemmin takaisin sinne ikkunalle kuin äiti.

Niin. On se rankkaa kun ei saa mitä haluaa. Milloinkas se ensimmäinen uhmaikä olikaan tiedossa?

Do it yourself

Vauvan tee-se-itse koti-HopLop:

-       Kammetaan vanhemman sylistä sohvalle.

-       Noustaan seisomaan suurta tyynyä vasten.

-       Työnnetään tyynystä vauhtia hieman niin, että ihan hetkisen seisotaan ihan itse, ilman tukea.

-       Pyllähdetään sohvalle ja toivon mukaan ihan selälleen asti. Jos matka tyssää kohtaan pylly, voi kellahtaa selälleen ihan omatoimisesti. Ei se niin haittaa jos vähän fuskaa.

-       Hekotetaan ja kiherretään, flirttaillaan vanhemman kanssa.

-       Könytään takaisin seisomaan tyynyä vasten.

-       Jatketaan samaa rataa niin kauan kuin voimia riittää.

Riemukasta sunnuntaita teille kaikille!

Hammaskiusaa

Lapselle on tulossa uusi hammas. Au. Pääasiassa hän on iloinen ja touhukas, mutta välillä on selvästi hankala olla ja joskus tulee kipuitku. Alhaalla keskellä komeilee jo ennestään kaksi naskalia ja jonnekin niiden viereen pukkaa uutta, ien on turpea ja valkoista kuultaa läpi. Parina yönä on annettu särkylääkettä ja jonkun kerran päivälläkin. Säälittää pieni parka, joka herää keskellä yötä itkemään kipuaan. Kummasti siinä oma väsymys jää kakkoseksi.

Lapsi on aina inhonnut ja vastustanut nestemäisen särkylääkkeen antamista. Kuka ihme on kehittänyt Panadolin mukana tulevan lääkeruiskun, joka on kärjestään sentin paksuinen? Eihän sellaista saa tungettua pienen vastaanhangoittelijan suuhun ja vielä ruutattua isoa määrää lääkettä päälle. Sain itse ahdistuskohtauksia jo ajatuksesta, että pitää alkaa pakottamaan lääkettä lapselle. Joitain kertoja on käytetty myös suppoja, vähemmällä mielipahalla, mutta keskellä yötä ei niitäkään ole kivaa alkaa ähräämään paikoilleen.

Onneksi mies keksi vastikään sekoittaa nestemäisen lääkkeen pieneen määrään maitoa. Tuttipullosta tämä litku menee helposti alas, taitaa maistua lähinnä makeutetulta maidolta. Huh. Nyt on helppo ja mielipahaton keino lääkitä lasta. Ei kai noiden sekoittamisesta mitään haittaa voi olla, vatsassahan ne sekaisin menevät joka tapauksessa. 

Apua. Noita hampaitahan on jollain aikataululla tulossa vielä parisenkymmentä lisää!

Päivärytmi seilaa

Säännöllinen päivärytmi on kuulemma pienen lapsen elämässä tärkeä. Meillä kyllä on sellainen. On ollut useita. Ja ne vaihtuvat koko ajan. Näin vanhemman roolissa ajan hermolla pysyminen tarkoittaa sitä, että kaikki hoksottimet viritettyinä yrittää selvittää, mikä on uusin ja ajankohtaisin päiväunirytmi, milloin tulee ryhtyä toimeen, että päiväunille päästään ilman itkuparkumaailmanloppua, ja pitäisikö ne toisetkin päiväunet mahduttaa päivään ja missä vaiheessa. Ruokailut istutetaan päivään sitten kulloisenkin päiväunikuvion mukaisesti.

Monta monta kuukautta meillä mentiin yksillä, pitkillä päiväunilla. Ensin ne alkoivat klo 12.30-13.30 välillä, sitten klo 11.45, sitten klo 10.30. Nykyään päiväuniväsy iskee jo klo 9-10 välillä. Ja jos unet alkavat näin aikaisin, ei tietysti jaksa iltaan asti yksillä päikkäreillä. Toiset unet tulevat kuvioon siinä klo 16 maissa ja vanhemmat ihmettelevät, kuinka kauan lapsen on hyvä antaa uniaan nukkua, ettei yöunille meno viivästy liikaa. Aamulla kun joka tapauksessa herätään klo 7 maissa, oli yöuni alkanut sitten klo 21.30 tai klo 20. Ja jos yöuni on ollut lyhyehkö, päiväunet aikaistuvat vielä lisää... Samoin vanhempia väsyttää enemmän, koska on illalla pitänyt hillua hereillä tarpeettoman myöhään, ihan vain oman ajan ihanuuden vuoksi.

Lapsi saattaa nykyään touhuta täydellä energialla aina päiväuniin asti, kunnes on yhtäkkiä ihan poikki. Nukuttaminen kellon eikä väsymysmerkkien mukaan on tarpeen, se sopiva kellonaikakin vaan sattuu vähän vaihtelemaan päivästä riippuen. Nyt täällä uumoillaan, josko ollaankin siirrytty yksistä pitkistä – ja vanhemmille ah niin ihanan lepohetken suovista – päiväunista kaksiin niin, että ne ensimmäiset unet olisivatkin ne lyhyemmät ja myöhemmin nukuttaisiin pidempi pätkä. Mene ja tiedä.

Onneksi elämä vauvan kanssa tähän asti on jo opettanut, että välillä rytmi seilaa ja muotoutuu yleensä omalla painollaan uudenlaiseksi, tekisimme me vanhemmat mitä vaan. Eli katsotaan katsotaan. Ja herkistellään niitä tuntosarviamme.

Karva-asiaa

Saanko esitellä: Lapsen ensimmäinen virallinen kiharakiehkura!

Piunks! 

Omat hiukseni ovat kiharat, miehen tukka olisi aaltoileva jos saisi kasvaa ja lähes kaikilla isovanhemmilla on enemmän tai vähemmän aaltoa tai kiharaa päässään. Oli siis odotettavissa, että lapselle tulisi kiharat hiukset, mutta kun tuota tukkaa on toistaiseksi ollut vielä kovin vähän, olemme jääneet odottavalle kannalle. Mutta nyt niskavilloissa alkaa tapahtua! Pienet vaaleat kiekurat alkavat muodostua ja villiintyä kevättunnelmissa.

Lapsen hiustenkasvu on tähän asti ollut melko näkymättömissä. Hän syntyi päässään lähes samanlainen lyhyt tiivis poikatukka kuin isällään, mutta nämä hiukset pysyivät ehkä reilun kuukauden verran. Sen jälkeen lapsi onkin näyttänyt melko kaljulta, kun hennot vaaleat haivenet eivät kovin kauas ole näkyneet. Noin puolivuotiaasta eteenpäin, kun lapsi alkoi syödä muutakin kuin maitoa, hiustenkasvu on ollut selvästi runsaampaa ja pienellä onkin jo ihana pehmeä hahtuvakerros pään peittona. Luonnonkiharat hiukset vahvistuvat hitaasti – tämän tiedän omasta kokemuksesta – joten päättelin jo hitaasta kasvusta, että kiharainen pää saattaisi olla mahdollinen.

Itse toivoin lapsena, että oma tukkani olisi ihan muuta kuin se vaalea hahtuvainen kiharapilvi, joka tuntui ihastuttavan kaikkia ympärilläni. Olisin halunnut pitkät, paksut, mustat hiukset. Nykyään olen tyytyväinen kiharien hiusten helppouteen ja toivoinkin, että myös lapsesta tulisi kikkarapää.

Tällä hetkellä tosin etsinnässä on kiharia hiuksia leikkaamaan tottunut kampaaja lähialueelta. Sillä ei, näitä ei voi leikata kuten suoraa tukkaa ja olettaa, että tulos olisi kuivissa hiuksissa sama kuin märissä... Viimeisen puolen vuoden sulkasato on tehnyt kampaamokäynnin lähiaikoina välttämättömäksi, lapaluille yltävä hiippa on enää suunnilleen hiirenhännän paksuinen. Joka puolella hiusrajaa sen sijaan on löydettävissä sellainen uusi 5 cm pituinen poikatukka. Ugh. En taida ihan lyhyttä tukkaa leikkauttaa kuitenkaan tällä kertaa.

.