Tunnelmia ja touhuilua

Onpa riittänyt tekemistä viime aikoina. Koulukurssi kesti vajaat kaksi viikkoa ja huomenna ei enää tarvitse lähteä aamulla bussiin. Sen sijaan pitäisi saada kirjoitettua opinnäytetyötä, mille ei ole vielä oikein löytynyt kunnolla aikaa. Oli mukavaa käydä koulussa keskittymässä omiin juttuihin, varsinkin kun kurssi oli tosi hyvä, mutta ihanaa, että nyt ehdin toivottavasti olla hieman enemmän taas lapsenkin kanssa. Ja saan ehkä muutaman rauhallisen kotihetken lisää itsellenikin.

Miehen käsitys vauvamuodista. Esikuvana Jorma Uotinen?

Olen tietysti yrittänyt tarkkailla, miten lapsi reagoi, kun olen ollut enemmän poissa kotoa. Ensimmäisen pidemmän poissaolon jälkeen hän tuntui suorastaan välttelevän katsekontaktia kanssani ja lämpeni hymyilemään vasta muutaman tunnin jälkeen. Viikonloppuna ehdin puuhailla lapsen kanssa enemmän ja hän oli kovin iloisella tuulella, mutta roikkui myöskin lahkeessa tosi usein. Mies kuitenkin huomautti, että niin roikkuu hänenkin lahkeessaan ja saattaa johtua esimerkiksi siitä, kun mummon ollessa kyläilemässä tottui saamaan paljon huomiota ja syliä. Muutamana päivänä maito maistui huonosti (sekä tissistä että pullosta), mutta viikonloppuna olikin sitten varsinaiset maitotankkauspäivät. Todennäköisesti kaikki havaitsemani käytös on ollut ihan vaan normaalia eikä lapsi ole ihmeemmin ehtinyt poissaoloani ihmetellä. Isän kanssa on oikein hyvä olla.

Hassuin juttu on se, että jos tulen kotiin ja löydän lapsen ja miehen ulkoa, lapsi ei kiinnitä saapumiseeni juuri mitään huomiota. Esimerkiksi naapurin vanharouva on paljon äitiä kiinnostavampi. Ehkä äiti on sitten niin tuttu näky, ettei jaksa naamaani ihmetellä...

Leikkipuistopuuhia

Pikku-L on nykyään kovin onnessaan ulkoilmassa. Vaatetus on keventynyt ja hän pääsee vaunuilemaan muulloinkin kuin päiväuniaikaan, joten on kivaa katsella maisemia. Erityisesti koirat ovat mahdottoman kiinnostavia. Välillä hän pääsee myös konttailemaan ja leikkipuistoon, tosin välikausi- ja kuravaatetuksen hankkiminen on vielä vaiheessa. Tänään tutustuimme lapsen kanssa takapihaamme, joka on sulanut melkein paljaaksi lumen alta. Lapsi auttoi äitiä viimevuotisten kuivien kasvien nyhtämisessä ja tunnusteli mm. hiekkaa, maasta pukkaavia kasveja, multaa ja lunta. Kasvot loistivat ilosta, kun tuuli pyöritteli kuivia kukkia pitkin laudoitusta.

Vihertää!

Nypitään nämä kuivat kukat pois...

Nää purkit on tosi kivoja!

Olemme miehen kanssa ihmetelleet, miten lapsi ei tunnu pistävän suuhunsa mitään sellaista, mitä pitäisi sieltä kaivaa ulos. Mietin, voisiko tämä johtua siitä, että lapsi on sormiruokailija, mutta kuulemma moni muu sormiruokailijalapsi mättää suuhunsa mitä tahansa eteen sattuvaa, joten ilmeisesti tämä on ihan persoonakohtainen juttu. Lapsi vipsuttaa, pyörittelee ja räpsyttelee käsiään huomattavan paljon ja tykkää sivellä ja tunnustella kaikenlaista, joten ehkä hänen tapansa tutustua maailmaan on enemmän käsi- kuin suupainotteinen. Emme kyllä valita, oikein hyvä näin.

Persoonalliset tavat alkavat kaikin puolin tulla enemmän esiin ja omaa tahtoa löytyy. En nykyisin saa lapsen nähden katsoa kuvia tai videopätkiä digikamerasta, koska lapsi tuntuu olevan sitä mieltä, että kamera on hänen lelunsa ja omii sen itselleen heti tilaisuuden tullen. Sen jälkeen hän osaakin pitää huolen, etteivät äidin näpit pääse sotkemaan kivoja katselupuuhia.

Ja nyt on pakko todeta, että kyllä nuo nykyajan pikkulapset ovat ihmeellisiä! Lapsi nimittäin osaa itse käyttää kameraa, etsiä sieltä kuvia ja käynnistää ja pysäyttää videot. Samoin hän lähettelee kännyköillämme tekstiviestejä, joko tyhjiä tai ottaa ensin kuvan ja lähettää sen. Television kaukosäätimellä hän on näyttänyt, miten televisiostamme löytyy mm. youtube. Ikää on siis 10 kk ja risat. Pikkulapsen aivot ovat kyllä kuin pesusieni, imevät tietoa ihan hurjalla tavalla! Riittää, kun lapsi näkee, miten me teemme jotain ja kohta hän jo osaa sen ihan itse ja jopa meitä näppärämmin.

Ymmärryksen lisääntyminen näkyi tässä eräänä päivänä myös toisenlaisella tavalla. Imetin lasta ja satuin katsomaan muualle juuri kun hän puraisi minua. Lapsi on puraissut tosi harvoin, ja nyt yllätyin ja säikähdin, sanoin “au” ja käännyin katsomaan lasta. Enpä ole niin syyllisen näköistä pientä naamaa ennen nähnyt! Sanoin sitten vakavana, että äitiä ei saa purra, että sattui, ja lapsi pysyi hämillisen näköisenä, hetken kuluttua alahuuli alkoi mennä rullalle ja tuli itku. Hän taisi yllättyä ja säikähtää reaktiostani, mutta en mielestäni ollut mitenkään ankarana ja silittelin ja rauhoittelin, kun huomasin lapsen ihmetyksen. Mutta kyllä vaan taisi pieni ihan itse ymmärtää, että tuli tehneeksi väärin.

Parasta nyt: talkkipurkki, raejuusto, tv-uutisten sääennuste, ulkoilma, koirat, talouspaperi ja sen silppuaminen, kamera

Tervetuloa, oi viikonloppu!

No onpas ollut tapahtumarikas viikko. Tällä viikolla olen muun muassa:

- käyttänyt puhelimen herätyskelloa. Tänään kylläkin unohdin, onneksi vauvaherätyskello herätti vain 10 min aiottua myöhemmin.

- viettänyt aikaa tanssisalissa uusien tuttavuuksien kanssa ja viihtynyt hyvin.

- oppinut kehon fascia- eli lihaskalvolinjoista ja saanut paljon hyvää oloa kehoon.

- jättänyt lapsen ensimmäistä kertaa jonkun muun kuin minun tai isänsä hoitoon. Lapsella ja mummolla sujui reilu viiden tunnin poissaoloni oikein hyvin, lapsi oli kyllä ennen päiväunia hoksannut, että äiti ja isä olivat poissa ja alahuuli rullalla katsonut mummoa, mutta päiväunien jälkeen aurinkoinen hymy oli taas tallella.

- lähtenyt aamulla kotoa tippa linssissä, tiedossa monta tuntia erossa lapsesta.

- ollut välillä todella väsynyt.

- ollut välillä todella innostunut.

- käynyt avoimen päiväkodin vauvaryhmässä, ensimmäistä kertaa koko perheellä: lapsi, mies ja mummo eli oma äitini mukana.

- opettanut lastentanssitunteja ja pitänyt tiukkaa kuria – ihan lasten parhaaksi.

- saanut perheenjäseniä vierailulle: lapsen mummon, mummin, papan, enon ja tätiehdokkaan.

- osallistunut yhdistyksen hallituksen kokoukseen.

- syönyt sushia.

- kuullut iloisia uutisia ystävältä.

- istunut bussissa, joka ei juurikaan liiku noin viiteentoista minuuttiin ja kuunnellut vieraan, oman lapsen ikäisen vauvan ääntelyä ja ikävöinyt lasta haluten kotiin mahdollisimman nopeasti.

- ihmetellyt, ymmärsikö lapsi poissaoloni ensimmäisenä päivänä kun viivyin poissa kauemmin. Ei katsonut minua silmiin pitkään aikaan kotiin palattuani, lämpeni hymyyn vasta myöhemmin.

- lukenut ystävän prosessissa olevaa opinnäytetyötekstiä ja inspiroitunut.

- ilmoittautunut opiskelijaksi, kursseille ja sopinut tapaamisia.

- torkkunut bussissa.

- pikashoppaillut kotimatkalla.

- kertausharjoitellut 11 vuotta sitten valmistettua tanssiteosta, jota on tähän mennessä esitetty yli 50 kertaa. Todellinen klassikko!

- käyttänyt paitoja, jotka eivät ole imetykseen tarkoitettuja.

- pumpannut rintamaitoa. Onneksi sähköpumpulla.

- yrittänyt saada vilkasta lasta imemään maitoa rauhassa rinnalla.

- pussaillut pientä rakasta.

Viikonlopulle on tiedossa lisää toimintaa: ainakin vauvauinti ja vauvatreffit. Onneksi siis yhteistä kivaa lapsen kanssa. Toivottavasti viikonloppuun mahtuu myös riittävästi kiireetöntä aikaa.


Tuttitangoa voi nyt seurata Blogilistan ja Bloglovinin kautta 

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/7105139/?claim=mk8rj4suj96">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Monta rautaa

Kyllä se täytyy myöntää. Opiskeleminen on kivaa. Itseen keskittyminen on kivaa. Liikkuminen on kivaa. Oma vapaus on kivaa.

Mutta myös kotona on kivaa. Lapsen kanssa oleminen on kivaa. Ja ainutlaatuista. Ja tärkeää.

Ristiriita.

Vai?

Kiirettä ainakin piisaa.

Takaisin sorvin ääreen

Niin se meni, viimeinen kotiäitipäivä muutamaan kuukauteen. Huomenna täytyy aamulla kiirehtiä kello kahdeksan bussiin ja kouluun, uuteen arkeen.

Lapsi jää kotiin äitini eli mummon kanssa. Hän ei ole koskaan ollut kenenkään muun kuin vanhempiensa hoidettavana, joten jännät paikat on tästäkin syystä. Uskon kyllä, että heillä menee hyvin sen viitisen tuntia, minkä olemme miehen kanssa poissa näköpiiristä. Vaikka lapsi näkee kaukana asuvaa mummoaan harvoin, on heillä tänääkin ollut oikein kivaa keskenään eikä lapsi ole vierastanut.

Sitä seuraavana päivänä olemmekin kaikki kotona, ja sen jälkeen mies jää kotiin lapsen kanssa viettämään isäkuukautta. Miehen ja lapsen yhdessä pärjäämisestä ei ole mitään huolta, pärjäävät siinä missä minä ja lapsikin olemme pärjänneet.

Sikäli uuden arjen aloitus ei ole niin dramaattinen muutos kuin miltä kuulostaa, että kurssi koulussa kestää vain muutaman viikon ja vain pari tuntia kerrallaan. Sen lisäksi pitäisi tehdä rutkasti itsenäistä työtä kotona sekä muutamia työjuttuja. Tuntuu kuitenkin isolta muutokselta alkaa miettimään useampia asioita yhtä aikaa ja yrittää olla tavoitteellinen. Päivä kerrallaan –elämä jää nyt hieman tauolle. Olen jo huomannut, että illalla nukkumaan mennessä mielessä pyörii asioita, jotka pitäisi muistaa hoitaa ajallaan. Toivon, että pystyisin kuitenkin säilyttämään päivä kerrallaan -tyyppisen asenteen myös opiskelu- ja työhommia tehdessä. Toivottavasti osaan myös hyödyntää käytettävissä olevan ajan aiempaa tehokkaammin ja saan aikaiseksi ilman turhia vatulointeja, kuten monet lapsen saamisen jälkeen hommiinsa palanneet kertovat tapahtuneen. On jännittävää palata tarkastelemaan itseäni uudenlaisena, vanhassa tutussa elämässä.

Mahtava asia on päästä pitkästä aikaa tanssimaan – koulukurssini on siis tanssia. Veikkaan kyllä, että kropassa tuntuu ja väsy painaa, ennen kuin taas totun liikkumiseen! Ihanaa päästä olemaan pelkästään minä, omassa tanssivassa kehossani.

Nyt se alkaa, nosta jalkaa!

En  ole mieltänyt itseäni bloginkirjoittajaihmiseksi. Nyt kuitenkin kun olen innostunut lukemaan muiden blogeja erilaisista elämäntilanteista on pieni blogikärpänen päässyt puraisemaan! Niin että jospa vähän kuitenkin kokeilisin..?

Elämäntilanne on nyt tämä: on mies, lapsi, rivarin päätyasunto, kesämökki ja farmariauto. Ei koiraa, ei vakkariduunia, ei vihki- eikä kihlasormusta. Ikää 34 vuotta. Ihanan mieheni löysin vuonna 2009 ja ihanaakin ihanampi tyttäremme syntyi kesäkuussa 2012, elokuussa 2012 muutettiin kaikki tähän ensimmäiseen alusta asti yhteiseen kotiin. Auto vaihtui farmariin vähän ennen tyttären syntymää ja mökki on miehen lapsuudenperuja ja siellä elämme kaiket kesät ja muut koulujen loma-ajat. Elämä on mallillaan, onnellista ja tasapainoista.

Eniten elämää juuri nyt täyttää lapsonen, jolla on tällä hetkellä ikää jo huimat 9,5 kuukautta. Klassisesti täytyy todeta, että tämä vauva-aika on kiitänyt niin hurjaa vauhtia, etten olisi etukäteen uskonut, vaikka siitä kuinka paljon puhutaan. Pienoinen on kasvanut ja kehittynyt suorastaan silmissä ja kohisten ja on nykyään jo varsinainen pikkulapsi, joka osaa jo vaikka mitä: kontata, nousta seisomaan tukea vasten, lappaa ruokaa suuhun omin pikku kätösin, hermostua kun ei saa haluamaansa, hymyillä kuin pieni häikäisevänkirkas aurinko, sanoa “äiti” (maailman ihaninta!)... Tarkoitus on jäädä kotiäidiksi häntä hoitamaan vielä epämääräisen pitkäksi ajaksi. Mutta ei siinä vielä kaikki: freelancerin elämään mahtuu töitä jopa äitiyslomalla, joten tässä ohessa olen aloittanut uuden uran lastentanssinopettajana (ala vanha tuttu, kohderyhmä uusi) yhtenä iltana viikossa ja osallistunut tulevaisuuden töiden ja markkinointisuunnitelmien ym. suunnitteluun, onneksi tosin kohtuullisen vähän (kiitos ihanien työkavereiden, jotka raatavat niska limassa minunkin puolestani).

Lapsosen elämän alkukuukaudet ovat tämän blogin osalta jääneet harmi kyllä raportoimatta, mutta aikomuksena on nyt kirjoittaa sekä elämästä tuon pienen ihanuuden kanssa että myös pian koittavista uusista haasteista, nimittäin työn ja opiskelun yhdistämisestä lapsiarkeen, edes hetkittäin. Muutaman viikon päästä nimittäin koittaa miehen isäkuukauden aika, ja silloin minun on tarkoitus ryhtyä toimeen: kirjoittaa opinnäytetyö, suorittaa muutamia kursseja ja osallistua erääseen työprojektiin. Gulps. Ja kääks. Mitenköhän sitä taas osaa tehdä jotain tavoitteellista ja suhteellisen itsenäistäkin, näillä pehmenneillä aivoilla, hidastuneella elämäntahdilla ja melko lailla lapsoseen keskittymään tottuneilla ajatuksilla? Siitä lisää tuonnempana.

Mukaan mahtunee myös jonkin verran ruokapostauksia, tässä kun on tullut kokeiltua yhtä sun toista uudenlaista reseptiä :)