Tanssin

Seison tanssisalissa yksin muiden kanssa. Opettajana toimiva opiskelukaveri sanoo, että tanssi sitä, kuka olet tänään, mikä on tämänpäiväinen nautintosi, mikä on tämän päivän tanssisi. Ajatus iskee tajuntaan, liikutun – tänään tanssin ensimmäistä kertaa äitinä. Olen muuttunut, eri kuin viimeksi, yli vuosi sitten. Olen äiti.

Vesi alkaa täyttää lattian ja nousee nilkkoihin asti, jalkapöytien luut kelluvat vedessä ja kehoni janoaa liikettä, ei pysy paikoillaan vaan ottaa ahnaasti pienenkin tehtävän vastaan. Olen ollut staattinen, toista hoitava keho pitkään, nyt on aika liikkua joka solulla. Nautin liikkeestä, elämästä, olemisesta, annan tapahtua. Lisää nopeutta, lisää lihaa, lisää tilaa. Mieleeni tulee lapsi, jonka kaikki toimet ovat täysimittaisia, täyttä tilannetta, tanssin hänestä ja hänelle. Lisää voimaa. Lantioni alkaa ottaa vallan, löydän voiman lantiosta, olen synnyttänyt nainen, voima tulee sisältä alaspäin, lantio on leveä, voimakas, tilava ja hallitseva. Liike kulkee lantion kautta juurtuen lattiaan, mutta voimakkaana, väkivaltaisena, itsekkäänä. Moni on kertonut kokeneensa synnytyksen voimauttavana kokemuksena. Itse en ole ajatellut näin, mutta nyt sen tunnen: olen voimakkaampi, vapaampi, täydempi, enemmän kuin ennen. Ja tämä liike on kuin synnytys, alkukantainen ja villi. Lantio on rento ja aiempi lihaspanssarikiristys on poissa. En voisi kuvitellakaan mitään pikkusievää liikettä, nyt olen ahnas ja lihallinen. Olen. Elän. Piste.

Kuten voit edeltä lukea, eilinen tanssitunti oli hieno ja ilahduttava kokemus. Olen tosiaankin nyt jotain muuta kuin viimeksi tanssiessani vapaasti, joskus ennen raskauden puoliväliä. Vaikka olen jo ollut yhdellä koulukurssilla, jossa liikuttiin ja oltiin kehollisuuden kanssa tekemisissä, ja tanssinut myös vanhan tanssiteoksen uudelleenlämmitysharjoituksissa, tämä oli ensimmäinen kerta kun sain taas tanssia vapaasti ja itselleni. Ehkä saat tuosta edellä olevasta tekstistä jotain kuvaa kokemukseni laadusta.

Treenitunnin jälkeen pidimme työpari-ystävä-lapsenkummitädin kanssa taas vanhan teoksen lämmitysharjoitukset. Teos on ollut meillä ohjelmistossa jo kymmenen vuotta ja siitä on muotoutunut varsinainen klassikkoteos. Se käsittelee ystävyyttä ja arjen pieniä iloja ja soveltuu yllättävän monenlaiseen tilanteeseen, niinpä sitä on esitettykin jo yli 50 kertaa. Olemme eri tilanteissa muokanneet siitä hieman erilaisia versioita ja myös tällä kertaa meillä on ollut hauskaa, kun olemme keksineet seminaaritilaisuuteen sopivan yllättävää aloitusta.

Teos ei ole aiemmin kuvaamani tanssin tavoin vapaata ja villiä, vaan siinä on selkeä koreografia ja vaatii melko paljon tanssiteknistä osaamista piruetteineen sun muineen. Huomaan muutamissa kohdissa, että minun on vaikea olla tarpeeksi nopea ja ketterä, keho vaan ei ole enää tottunut moiseen eikä lihaksissa ole valmiutta toimia nopeasti. Treenitunnillakin huomasin, että nopea juokseminen eri suuntiin ja erityisesti nopeat suunnanvaihdot tuntuivat edelleen häpyliitoksessa. Keho on edelleen palautumassa raskauden ja synnytyksen rasituksista. Myös peilikuva tuntuu vieraalta – etenkin kun harjoituksissa ennen peilien paljastamista olimme katsoneet saman teoksen esitysvideota vuodelta 2005. Niin, olin silloin hieman eri mallinen... Nyt peilissä näkyy rintavampi, jenkkakahvainen nainen. Elämän jäljet näkyvät ja tuntuvat kehossa.

Silti on hyvä, etten ole enää se kuka olin vuonna 2005. Olen kokeneempi, vahvempi, viisaampi, pehmeämpi. Olen äiti. Tämä hetki on vielä vauvavuotta, pikkulapsen äitiyttä, arvokasta ja ohikiitävää aikaa. Ehdin palautua ja muuntua vielä monen monta kertaa. Mutta äitiys pysyy ja jää.

Miten sinä olet huomannut muuttuneesi äitiyden myötä?