Tytön äitinä

Olen tässä ensimmäisen äitiysvuoteni aikana muutaman kerran lukenut Facebook-linkkien kautta erilaisia tekstejä, joissa pohditaan äidin omanarvontunnon merkitystä tyttären omakuvan kehitykselle. Teksteissä on puhuttu erityisesti siitä, kuinka tärkeää on, ettei äiti puhuisi itsestään vähättelevästi, erityisesti kun on kyse ulkonäöstä. Pieni lapsi näkee äitinsä ihanana ja kauniina, mutta jos äiti jatkuvasti sanoo olevansa ruma, läski ja huono, tästä syntyy lapselle valtava ristiriita. Hän oppii, että naisen arvo mitataan ulkonäön kautta ja että pitäisi pyrkiä olemaan jotain, mitä ei välttämättä ole. Tässä eräs linkki englanninkieliseen tekstiin.

Olen itse ollut aina hoikka, joskus jopa liian hoikka ja tahtomattani. Olen tottunut syömään mitä huvittaa: suklaa, jäätelö, karkki, pulla maistuu oikein hyvin. Myös terveellisemmän ruoan annokseni ovat melko suuria, koska olen tottunut liikkumaan paljon. Ennen.

Ammattiini kuuluu liikkuminen, mutta ammatti on osaltani hieman muuttanut muotoaan eikä liikkumista ole enää yhtä paljon eikä yhtä raskaassa muodossa. Nyt olen kotiäitinä ja liikun todella vähän. Raskaus muokkasi kroppaa niin, että vaikka painoa on nyt hieman vähemmän kuin juuri ennen raskautta (silloinkin sitä oli tavallista enemmän), vatsa pömpöttää, vyötäröllä on jenkkakahvat ja muutenkin olen jotenkin eri mallinen. Monet vanhat vaatteet eivät mene päälle, rinnat ovat vielä imetyksestä johtuen omituisen suuret. Olo ei ole kodikas omassa kropassa.

Toisaalta en ole ikinä välittänyt ulkonäöstä valtavan paljoa ja varsinkin nykyään tule katsottua peiliin melko harvoin. Mieskin arvostaa minua ihan sellaisena kuin olen. Varsinkin mökillä ulkonäöstä välittäminen - ja myös huolehtiminen - jää, kun katse ei osu peiliin kylpyhuoneessa käydessä. Tuntuu terveelliseltä, ettei joka paikassa ole peilejä heijastamassa ulkoista, pintapuolista kuvaa itsestä. Tärkeimmäksi jää, miltä itsestä tuntuu.

No miltä sitten tuntuu? Siltä, että haluaisin vähitellen palata takaisin tutummanoloiseen kehoon. Haluaisin, että olo olisi vetreämpi ja kevyempi. Haluaisin laihtua muutaman kilon, kiinteytyä keskivartalosta hieman, vahvistua, ja mielelläni ottaisin vanhat, pienemmät rintani takaisin.

Toisaalta tuntuu siltä, että olen nyt äiti ja se saa näkyä. Totta kai olen nyt erilainen kuin ennen. Muistan, kuinka vuosi sitten, sairaalasta vauvan kanssa mökille palattua, naurahdin, kun näin peilikuvani. En siksi, miltä näytin, vaan siksi, että tajusin, kuinka vähän sillä hetkellä merkitsi, miltä näytin. Paljon tärkeämpää oli, että olin vastuussa toisesta, pienenpienestä ihmisestä - että osaisin hoitaa häntä hyvin ja olla hänelle hyvä äiti. Ja se on tärkeintä edelleen.

Siksi olen itselleni armollinen. Syön riittävästi, herkuttelen kun haluan, en valita peilikuvastani, päätän hyväksyä itseni tällaisena. Liikun sopivasti, sillä tavalla ja sen verran, että olo on hyvä. Yritän jaksaa panostaa itseeni hieman, mutta pidän tavoitteet pieninä, jotta ne on helppo saavuttaa. Elän, olen, iloitsen - elämä on hyvää.

Toivottavasti onnistun olemaan hyvä roolimalli pienelle tyttärelleni, jonka soisin aina kokevan itsensä vain ja ainoastaan ihanana, kauniina ja tärkeänä juuri sellaisena kuin hän on.

Vaippapyykkiä

Tekisikö mieli pestä nämä käsin? 

No ei minunkaan! Mökillä ei ole pesukonetta ja vaipat pitää pestä käsin. Silti kestovaipat ovat mökillä parempi vaihtoehto kuin kertakäyttöiset, koska jätteenkeräystäkään ei ole. Jos pesee muutaman vaipan päivässä, pesumäärä on ok.  Nyt on likaisia vaippoja päässyt kertymään, onneksi ne saadaan pian anoppilan pesukoneeseen. Niitä on nimittäin nyt vielä enemmän kuin tuossa kuvassa.

Nämä taskuvaipat ja mikrokuituiset / pyyhkeistä tehdyt imut ovat onneksi helpompia pestä kuin viimekesäiset harsot, etenkin ne maitokakkaiset. Harsot kuivuivat kätevän nopeasti, mutta pestessä olivat niin isokokoisia, että niitä kakkajälkiä piti metsästää vaikka kuinka, että sai aina yhden harson puhtaaksi. Nyt vaan imuja on kerrallaan käytössä useampi, eli yhdestä vaipasta tulee moninkerroin pyykättävää.

Meillä on enimmäkseen BuzzyBuns - taskuvaippoja, kokoa Medium, ja ollaan oltu niihin oikein tyytyväisiä. Tämä M-koko näyttäisi riittävän koko vaippaiäksi, kun napitus on edelleen käytössä siellä melkein tiukimmassa päässä. Napitettavat vaipat tuntuvat paremmilta kuin tarrakiinnitteiset, koska vaikka tarra on helpompi saada kiinni menevälle lapsoselle, se myös aukeaa paljon helpommin eli myös silloin kun ei pitäisi. Siirryimme näihin vaippoihin harsoista ja ImseVimse -kuorista lapsen ollessa ehkä 3 kk ikäinen. Silloin imuja oli käytössä yksi, ja vaippa sen verran väljä vielä, että vuoti helposti lahkeesta. 

Nyt imuja on käytössä kaksi ja päiväunivaipassa kolme. Mietinkin tässä, että nuo taskut kyllä riittävät kokonsa puolesta pitkään, mutta pitääköhän noita imuja alkaa lisäämään aina vaan enemmän... Lapsen pissat ovat nimittäin sen verran runsaampia nyt, että ainakin päiväunilla kaksi imua vuotaa jo läpi. Onko imuja tapana laittaa kovinkin monta yhteen vaippaan? Missä vaiheessa imutehoa tarvitaan niin paljon, ettei taskuun enää mahdu enempää täytettä? Onko olemassa jotain vielä tehokkaampia tai helppokäyttöisempiä imuja kuin nuo meidän mikrokuituiset, mopinnäköiset? Taidan leikellä yhden vanhan pyyhkeen suikaleiksi ja ommella muutamat imut lisää.

Vaikka nyt kauhistelin tuota vaippapyykkimäärää, niin oikeasti vähän kerrallaan pestynä homma on ihan kohtuullista, ja kotonahan vaippojen pyykkäys hoituu superhelposti, kun on pesukone käytössä. Mökilläkin vaipat käytetään välillä pesukoneen kuumassa pesussa esim. pesulassa, että puhdistuisivat välillä paremmin. En todellakaan näe syytä vetää mitään äitikorttia esiin ja esiintyä marttyyrina tai jotenkin erinomaisena ja muita parempana äitinä siksi, että meillä käytetään kestovaippoja. Jokainen perhe tekee valintansa heille parhaiten sopiviksi, ja minusta on kummallista syyllistää kummastakaan, kestovaippojen käytöstä tai käyttämättömyydestä. Kukin tavallaan, tämä sopii meille. Rahaakin on säästynyt, kun kaikki vaipat on saatu tai ostettu käytettyinä.

Ja voihan video, miten tuota vettä voi tulla taivaalta noin paljon, ei lopu ikinä! Uskomattomia rankkasadekuuroja, koko mökkimaasto lainehtii. Vaipatkin ovat kastuneet terassin kaiteella.

Yh-elämää ja kantorepputestailua

Mökillä sataa tänään kaatamalla - on satanut suunnilleen koko päivän - joten suunnitelmat käydä lapsen kanssa kirkolla kaupassa ja tutustumassa kirjaston lastenosastoon ja leikkikenttään siirrettiin huomiselle (tai jollekin toiselle päivälle). Tämä äiti on tänään tosi väsynyt, kun on tullut mentyä nukkumaan ihan typerän myöhään. Nukuin päikkäritkin lapsen kanssa. Lapsen kohdalla unet tosin jäivät tavallista lyhyemmiksi, kun vaunut sattuivat eilen jäämään yllättävän sadekuuron uhreiksi ja olivat vielä märät - lapsi joutui epätavallisesti nukkumaan unensa sisällä. Nukuttamiseen meni puoli tuntia, unia kesti reilun tunnin... No, ei siinä mitään, sain sen ajan nukuttua itsekin, jäi vaan muu oma aika pois.

Ilta venyi pitkäksi mm. siksi, että lapsen nukahdettua lämmitin saunan. Saunomaan pääsin vasta klo 23, mutta vaikka en olisi jaksanut, olipa mukavaa rentoutua rauhassa saunan lämmössä. Ikkunasta katselin, kun joutsenperhe lipui ohitse, ja yöuinnilla järvi oli samettisen pehmeä, lämmin ja rauhaisa, joutsenet ehkä 50 m päässä. Paratiisi! Ihan mahtavaa, että levä on ainakin toistaiseksi vielä pysynyt poissa järvestä. Viime kesänä levää oli jo ennen yhtäkään lämmintä päivää ja hyttysiä piinaksi asti, tänä vuonna kumpikin asia on paremmin.

Katsoin myös Kuudes aisti -elokuvan - hyvä elokuva, mutta ei ehkä se viisain veto katsoa tuollainen leffa yöllä ja ainoana aikuisena mökillä. "I see dead people" , jaiks! Huomaan muutenkin, että kun nykyään tulee katsottua televisiota niin vähän, niin myöhään illalla katsotut ohjelmat jäävät nukkumaan mennessä elämään tarpeettoman vahvasti mieleen. Viime yönä piti lukita ovi ja olla katselematta varjoja. Ehkä pääsen hieman tuntemaan, miten pienet lapset saattavat kokea television ohjelmat?

Olen ollut jotenkin tosi aloitekyvyttömällä tuulella nämä viime päivät. En oikein keksi meille mitään tekemistä enkä saa tehtyä jos keksin. Muutamia juttuja on sentään tullut tehtyä. Olen päättänyt (yrittää) joogata tai tehdä muuta kehonhuoltoa joka toinen päivä, ja se on toistaiseksi onnistunut. Olo on heti parempi! Jospa keskivartalokin alkaisi vähitellen muodostua tutummanoloiseksi.

Eilen lähdimme vaunukävelylle ja matkalta löytyi herkkuja. Nyt on jo metsämansikkakausi! Käytiin myös katsomassa naapurin hevosta.

Etsin netistä ohjeet Manduca -kantorepun virittelemiseen lonkalle. Nyt on helpompaa tehdä erinäisiä juttuja lapsen kanssa, varsinkin ulkona. Lapsi viihtyi melko hyvin kyydissä, mutta ohjeista en ollut varma, missä lapsen käsien pitäisi olla, hihnojen ala- vai yläpuolella. Lopulta alapuolella vaikutti paremmalta vaihtoehdolta - lapselle jää enemmän liikkumis- ja ihmettelyvaraa. Keskiosan vetoketju piti siinä tapauksessa sulkea. Yläkuvan vaihtoehto pitää lapsen hieman passiivisempana, mutta toimisi vaikka nukkumiseen hyvin.

Ystävältä oli aiemmin testilainassa HuggaBaby -kantoliina, joka vaikutti tosi hyvältä ja helppokäyttöiseltä. Lapsen sai siihen helposti lonkalle istumaan ja hän pystyi katselemaan ja osallistumaan helposti. Mietinnässä on, pitäisikö hankkia oma HuggaBaby. Manducan lonkkaviritys saattaa ajaa saman asian, mutta täytynee vähän testailla vielä. HuggaBaby mahtuisi pienempään tilaan, varuilta mukana kuljetettavaksi tai autoon, ja se toimii kuulemma pienemmän vauvan imettämiseen hyvin. Liina valitaan kantajan koon mukaan, ja koska miehellä ja minulla on paljon pituuseroa, pitäisi joko ostaa kompromissikoko tai kummallekin oma. Näitä ei ilmeisesti edes myydä Suomessa, vaan pitäisi tilata. HuggaBaby oli kyllä tosi hyvä, erityisesti kantajan hartioille (leveä, pehmustettu hartiaosa), Manduca lonkka-asennossa tuntui ainakin minulla painavan hieman kaulaa, vaikka onkin pehmeä. Toisaalta lapsi pystyi paremmin vikuroimaan itsensä ulos HuggaBabysta kuin Manducasta.

Aamulla lauloin ensimmäistä kertaa lapselle "Sataa sataa ropisee, pilipilipom... Nallen varpaita palelee, pilipilipompompom..." ja "varpaita"-kohdassa hän katsoi minua kysyvästi ja kosketti omia varpaitaan. Kysyin sitten muutaman kerran, missä hänen varpaansa ovat, ja joka kerta etsi ne käsiinsä. Seuraavaksi kysyin napaa ja sekin löytyi. Fiksu pieni, oppinut jo monta asiaa, mitä vanhemmat eivät ole erityisemmin edes opettaneet! Kyllä hän varmasti ymmärtää jo paljon enemmän puhetta kuin tajuammekaan. Tai no, totta kai, onhan hän jo vuoden vanha, ei vaan meinaa äiti pysyä vauhdissa mukana.

Lapsi on ollut iloinen, suloinen ja hauska itsensä ja välillä leikkinyt itsekseen lukien kirjoja ja purkaen palapelejä, mutta välillä tarvinnut äitiä todella paljon ja halunnut kovasti olla sylissä. En tiedä, johtuuko se vaikka hampaiden tulosta tai nälästä, vai tuntuuko lapsesta kummalta kun isä on poissa. Toisaalta haluan antaa hänelle turvaa ja huomiota, toisaalta on raskasta olla se ainoa syli. Ylihuomenna lähdemmekin anoppilaan eli mummilaan ja sekä lapsella että minulla on lisää seuraa.

Parasta nyt: asioiden laittaminen toistensa sisään, mutta myös toistensa päälle (esim. palapelin pala kirjan sivulle), puhelinleikki (mikä tahansa kelpaa puhelimeksi ja elekieli on kovin aitoa), porkkana, piimä, raejuusto, keittiön pesualtaassa istuminen ja veden kerääminen desimittaan, kiipeämisyritykset joka paikkaan, asioiden viskely ja paukuttaminen, kippojen hämmentäminen lusikoilla ja kapustoilla, leluautot "brrrrrrrrrrr", piirtoalusta

Raparperiraparperiraparperi

Meillä on mökillä valtava raparperipuska. Katsokaa vaikka:

Yllä olevassa kuvassa näkyy se, mitä on jäljellä, kun vierailijoita on pyydetty ottamaan haluamansa ja olen leikannut sieltä tämän kasan:

Kolmekymmentä vartta! Ja jäljelle jäi varmaankin tuplat! Kuka haluaa tulla hakemaan raparperia meiltä???

Yleensä en ole ottanut raparperia talteen, koska vuosittain on tullut tehtyä ehkä kaksi raparperipiirakkaa enkä ole keksinyt muuta houkuttelevaa käyttöä. Ranskalaisen marja-raparperikakun (kirjoitin siitä täällä) vuoksi päätin pakastaa raparperia talven herkkuja varten, ja samalla halusin kokeilla muitakin uusia raparperireseptejä. Tänään tein tämän:

Minttu-raparperipiirakka Isyyspakkaus-blogin Tommin - tai oikeammin hänen Rouvansa - ohjeella. Herrrrrrrrrkkua! Harmitti melkoisesti, kun mökillä ei ollut tuoretta eikä kuivattua minttua. Leikkasin sitten minttuteepussin auki ja ripottelin sieltä piparminttupuruja, mutta makua ei kyllä ollut toivotulla tavalla. Täytynee siis tehdä piirakkaa uudestaan! Tämä on siitä hauska piirakka, että taikina tulee raparperien päälle, ei alle, ja omani kun paistui hieman liikaa niin pinta maistuu ihanasti rapeilta kaurakekseiltä. Sokeria lisään ensi kerralla vähemmän. 

Tämä päivä eli ensimmäinen päivä parisen viikkoa kestävästä jaksosta kaksin lapsen kanssa tuntui todella pitkältä. Jo neljän aikaan ihmettelin, kuinka pitkään voi yksi päivä kestää - huomaa kyllä, etten ole pitkään aikaan viettänyt päiviä kaksin lapsen kanssa! Teimme vaikka mitä, mm. kylpy pihalla lämpimässä säässä, mutta aikaa vaan riitti. En myöskään osannut ennakoida lapsen hieman tavallista aikaisempaa nälkää ja olin pulassa, kun nälkäinen, itkevä pieni raukka roikkui jaloissani ja halusi olla pelkästään sylissä, tee siinä sitä ruokaa nopeasti sitten... Onneksi syöminen auttoi ja lapsi oli taas hyväntuulinen. Meillä oli kyllä kivaa tänään, mutta tosiaan piiiiiiitkä päivä. Pianhan tähän tottuu taas.

Yh-elämä alkoi

Mies pakkasi kamansa moottoripyörän kyytiin, puki ajovermeet päälleen ja kurvasi pihasta. Lapsi katsoi isän ajavan pois ja osoitti sormellaan puuta. Eipä tainnut ihan vielä ikävä tulla.

Toissayön unessa meni toisin: minä pakkasin kamani miehen kehoituksesta ja muutin lapsen kanssa muualle. Oli surullinen olo. Päätin soittaa miehelle ja neuvotella, josko me jotenkin selvitettäis välimme.

Taisi nyt koittava parin viikon yksinhuoltajajakso kummitella jo unissa. Onneksi tilanne on ennemmin tuo ensimmäinen vaihtoehto kuin toinen! Välimme ovat oikein hyvät ja väliaikainen yksinhuoltajuus johtuu ihan vain moottoripyöräilykuumeesta, joka valtaa motoristin joka kesä. Viime kesänä mieheltä jäi pitkä reissu välistä kokonaan, eikä muutenkaan ole päässyt juurikaan ajamaan. Nyt tulee sitten kerralla ilmeisesti ainakin kolmisentuhatta kilometriä mittariin. Matka alkaa ajolla mökiltä Helsinkiin, josta nousevat kahden ajokaverin kanssa laivaan ja matkaavat Rostockiin. Varsinainen ajo alkaa siitä: Saksaa, Belgiaa, Ranskaa, Sveitsiä...

Hieman jännittää tämä lapsen kanssa kaksin oleminen mökkioloissa. Muutenhan me pärjäämme oikein hyvin, mutta ulkohuussi ja pihasauna aiheuttavat vähän päänvaivaa, miten päästä vessaan ja pesulle... Eiköhän ne keinot löydy. Työntäyteistä aikaa taitaa olla tiedossa, mutta pyrin olemaan vailla liian tiukkoja tavoitteita, elellään rennosti ihanissa mökkitunnelmissa. Reissua on myös tiedossa: mennään kylään anoppilaan ja äiti-vauva -kavereiden luokse. Siinähän se aika jo kuluukin. En olekaan ollut lapsen kanssa juurikaan kaksin pitkään aikaan, sitten miehen isäkuukauden alkamisen huhtikuun puolivälissä. Öitä ollaan oltu kaksin vain muutamia kertoja.

Sekin jännittää, missä välissä lapsi tajuaa, että isä on jossain poissa ja alkaa ikävöimään. Toivottavasti Skype-puhelut onnistuvat miehen uudesta älypuhelimesta.

Myrskyisä retki

On kuuma, jo ties monennettako päivää. On ihanaa olla kevyissä vaatteissa - lapsi lähinnä vaippasillaan - mutta nukkuminen on hieman tukalaa, myös lapsella, joka pyörii väkkäränä välissämme erityisesti aamuyöllä. Päätämme lähteä vilvoittelemaan lapsen päiväunien jälkeen uintiretkelle läheiselle (hmm, matkaa lienee kymmenisen kilometriä) lähdejärvelle, jossa on matala hiekkapohja ja vesi on kirkasta, mutta melko kylmää. Ukkosta on kyllä ennustettu tälle päivälle, mutta päätämme lähteä silti, jos vaikka ehtisimme pulahtaa hieman.

Lapselle tämä on ensimmäinen uimarantakokemus. Pääsemme perille ja vaihdamme hieman vikuroivan tytön päälle serkuilta perityn neopreenipuvun, joka saattaisi pitää lapsen kylmässä vedessä lämpimämpänä kuin muut uimapuvut. Mies kävelyttää lapsen käsistä taluttaen veden äärelle ja irvistää, kun omat jalat koskevat vettä - kylmää! Mutta lapsi kahlaa nilkkoja myöten veteen, alkaa kiljahdella riemusta tajutessaan tilanteen mahdollisuudet ja heittäytyy konttaamaan veteen. Riemulla ei ole rajaa, kun pieni ihminen möyrii vedessä pehmeän rantahiekan päällä ja metsästää kaak-kaak-ankkojaan ja muovikippojaan. Voiko olla olemassa näin mahtavaa paikkaa! 

Toinen uimassa oleva perhe lähtee pois, samoin grillikatoksen käyttäjät. Näemme järven takana tummia pilviä, salamoita ja kuulemme etäisen jyrähdyksen. Lapsi pulikoi onnessaan, viemme hänet kokeilemaan uimista myös hieman syvemmällä. Alamme epäillä, että nyt olisi parasta lähteä, lapsi ei vielä haluaisi. Me vanhemmat käväisemme vuorotellen pikauinnilla. Lopulta täytyy kopata lapsi vedestä ja syöksyä pukemaan vaippaa - tuuli yltyy, hiekka alkaa pöllytä, synkkenee. Vaihdan omat bikinini alusvaatteisiin ja heitän kesämekon päälleni, mies vie lapsen autoon ja minä kerään vauhdikkaasti tavaramme. Tuuli yltyy jo varsin myrskyisäksi ja taaperran autolle etukenossa. 

Sade alkaa kun olemme kaikki sisällä autossa. Peittelen varmuuden vuoksi vaippapukeisen, ihmettelevän lapsen villapeitolla ja lähdemme ajamaan. Salama ja rysähdys, ihan peräkkäin, ukkonen on päällämme. Hmm, ei liene viisasta lähteä ajamaan ukkosenjohdattimeksi peltojen laidoille... Palaamme järven rantaan, puiden alle ja odotamme ukkosen siirtymistä kauemmas. Lämpötila on laskenut kymmenisen astetta aiemmasta, kaivan hoitolaukusta bodyn lapsen päälle. Lapsen otsa on silti nahkeana - ei taida olla kovin kylmäverinen tämä pienokainen. 

Kotiin ajamme ukkosen siirryttyä kauemmas. Kierrämme toisen järven kautta ja käymme tarkastamassa,  olisiko siellä rantakioski auki ja löytyisikö toiseltakin järveltä kivaa uimapaikkaa. Kioski on kiinni, lapsella nälkä, palaamme mökille. Ilma on viileää, korjaamme tilanteen paistamalla kotitekoisen pitsan.

Kiva retki ukonilmasta huolimatta! Toistetaan, mutta luotettavammalla säällä.

Kolme (tai neljä) synttärikakkua

En ole tehnyt täytekakkuja vuosikausiin, mutta halusin kokeilla lapsen synttäreille jotain sellaista, joka on itselleni uutta. Lasten synttärikakut näyttävät nykyään olevan todella hienoja ja mielikuvituksekkaita, mutta oma mielikuvitukseni - ja töiden takia aikani - ei yltänyt mihinkään huippu-upeaan. Tämä postaus ei siis ole mikään mestarikakkuleipurin vinkkisivu, vaan enemmänkin vähemmän kokeneen kakkumaakarin yritys-ja-erehdys -muistutusviesti itselle tuleville syntymäpäiville, ja kenties tästä on apua jollekin toiselle. Tavoitteenani on tulevina vuosina kehitellä tai kokeilla yhä hienompia ja maistuvampia kakkuja!

Lähdin liikkeelle ihan perus sokerikakusta. Resepti ensimmäisten juhlien kakkupohjaan löytyi Kinuskikissan blogista. Tein tuon taikinan kaksinkertaisena eli kahdeksalla munalla, ja paistoin sen 24 cm irtopohjavuoassa (paistoaika 34-50 min). Sain makeat naurut, kun otin kakun uunista - se oli melkein puolet kakkuvuokaa korkeampi, sienipilvimäinen ilmestys! No, kakkuun tuli sitten helposti kaksi täytekerrosta, jotka osaltaan lisäsivät kakun korkeutta.

Alun perin ajattelin, että haluaisin täytteen olevan hieman jämäkkää, mutten halunnut käyttää liivatetta. Naapuri vinkkasi vaniljakreemijauheesta, jolla voi jämäköittää esim. kermavaahtoa. Ostin jauhetta, mutta onneksi tein testierän täytettä - pienenkin maistiaisen jälkeen suuhuni jäi kemikaalien maku koko loppuillaksi. Ei siis kreemijauhetta meidän kakkuihin (olen hyvinkin voinut joskus syödä jonkun muun tekemää kreemijauheista kakkua ihan mielelläni, ei sillä). Testitäytteessä oli Flora Vispiä vaahdotettuna, Valion maustettua rahkaa "Makea mansikka" ja hitunen tuota kreemijauhetta.

Päädyin lopulta tekemään täytteen Flora Vispistä (pitää mielestäni koostumuksensa normikermaa paremmin ja on raikkaamman makuista), tavallisesta maustamattomasta rahkasta, kuningatar-vauvasoseesta ja sulatetuista pakastemansikoista. Enpä edes lisännyt sokeria tähän täytteeseen. Mansikoista valutin nesteet siivilän läpi, lisäsin hiukan vettä ja kostutin kakun sillä. Tarkoitus oli lisätä vielä tuoreita mansikkaviipaleita kakkukerrosten väliin, mutta mansikat olivat menneet jääkaapissa huonoiksi.

Päälliseen kokeilin ensimmäistä kertaa sokerimassaa. Massan käsitteleminen oli melko helppoa, ensin tosin kaulitsin liian ohuen levysen ja se halkesi siirtovaiheessa. Kakun reunat päällystin Flora Vispillä. Koristeeksi askartelin (taaskin ensimmäistä kertaa) marsipaanikukan ja lisäsin reunoille mansikkaviipaleita (mies haki uusia kaupasta) ja mintunlehtiä. Myös kukan vihreät lehdet ovat minttua.

Kakku oli ihan maukas ja kaunis, mutta sitä jäi runsaasti yli, kuten toisesta kuvasta näkyy. Huomasin muuten, että tuo sokerimassapäällinen ei (ainakaan minun kakuissani) säilynyt hyvin jääkaapissa enää seuraavaan päivään, vaan mansikat ja kermavaahto alkoivat sulattaa sitä kosketuskohdista.

Hmm... Kakun alla OLI pitsinen kakkupaperi, on tainnut mennä parempiin suihin sekin...

Toisena kakkuna ensimmäisissä juhlissa oli Pirkka-reseptin mukaan tehty Ranskalainen marja-raparterikakku, joka oli ihan älyttömän hyvää. Jos leivot tätä kakkua, suosittelen käyttämään voita margariinin sijaan! Tai ainakin pitämään margariinitaikinaa jääkaapissa riittävän pitkän ajan ennen kansilevyn kaulitsemista. Tein kakun uudelleen mökillä ja iltamyöhään epäonni vaivasi ja liian pehmeä taikinakansi meni ihan säpäleiksi... Uusi voikansi onnistui paljon helpommin.

Toisten synttärijuhlien kakkupohjat tein jo etukäteen pakastimeen, koska meillä oli kahdet juhlat peräkkäisinä päivinä. Käytössä oli siis Kinuskikissan kääretorttupohjat, joista toinen oli kaakaolla maustettu ja tehty yksinkertaisella taikinalla (neljä munaa), jolloin siitä tuli todella ohut. Vaalean peruspohjan tein puolitoistakertaisella reseptillä (kuusi munaa), ja siitä tuli parempi. Kakun täyte ja päällystys oli sama kuin ensimmäisessä kakussa, tällä kertaa unohdin täytekerroksen tuoreet mansikkaviipaleet, mutta tungin niitä reunojen välistä kakun ympäri. Koriste onnistui ensimmäistä kakkua paremmin, kun tein yhden ison kukan sijaan kolme pienempää. Leikatusta kakusta näkyy muuten hauskasti värit kuin vanhassa kunnon Trio-jäätelöpaketissa!

Kolmannesta eli mökkijuhlien kakusta ei valitettavasti ole kovin hyvää valokuvaa (no, eivätpä nuo muutkaan niin hääppöisiä kuvia olleet...). Pohja oli Kinuskikissan kakkupohja kaksinkertaisena eli kahdeksan munan kakku, ja anopin reseptin mukaisesti lisäsin lopuksi taikinaan 4 rkl kylmää vettä, mikä teki kakusta ihanan kuohkean ja pehmeän. Kakkuvuoka oli 26 cm irtopohjavuoka, eikä kakku tällä kertaa turvonnut sienipilveksi. Itse asiassa se hieman lässähti uunista ottamisen jälkeen, mistä johtuen kakkuun tuli vain yksi (sitäkin paksumpi) täytekerros.

Lapsen mummilta sain idean sekoittaa täytteeseen ja reunuskermaan tuorejuustoa, jolloin mausta tuli hieman toisenlainen kuin pelkällä peruskermalla. Sekoitussuhde oli kaksi purkkia Flora Vispiä (á 2,5 dl) ja 200 g maustamatonta tuorejuustoa. Vaikken yleensä lisäile sokeria kermavaahtoon, tämä sekoitus kyllä kaipasi sokeria seurakseen. Lisäämääni määrää en kyllä yhtään osaa sanoa, kunhan lisäilin hitusen...

Lapsi rakastaa mangoa ja mansikoita, joten tämä kakku sai niitä täytteekseen ja päällensä. Kostutin kakun sitruunavedellä (puolikkaan sitruunan mehu johonkin määrään kylmää vettä). Täytekerroksia tuli yksi. Rikoin sulatettuja pakastemangokuutioita hieman sauvasekoittimella ja levitin sössön pohjakerroksen päälle. Sen päälle levitin Flora Vispi - tuorejuustosekoitusta, johon olin sekoittanut kaksi purkillista mangososetta (Semper vauvasose, siinä on mangoa enemmän kuin Piltissä). Ja tällä kertaa muistin viipaloida mansikoita väliin! Kakun päälle levitin kaksi purkillista mangososetta ja viipaloin mansikoita päälle, reunat päällystin Flora Vispi - tuorejuustosekoituksella (päällyserässä sokeri mukana, täytteessä ei, koska mango makeutti täytettä jo sopivasti).

Tuorejuustokerman kokeileminen suoraan vieraskakkuun hieman epäilytti, mutta kakusta tuli kyllä oikein hyvää ja raikasta (sekä mangoisaa). Sitä riittikin vielä seuraavien päivien onnittelu- ja juhannusvieraille yllin kyllin!

1-v.!

Ensi vuodelle suunnitelmissa on kokeilla jotain muuta kuin peruskakkupohjaa. Tässähän on vuosi aikaa googlailla... Reseptisuosituksia otetaan vastaan!

Ja ai niin, yllätyksenä tuli, että nykylapset eivät oikein perusta täytekakuista! Toisissa juhlissa oli paikalla paljon naapuruston lapsia, mutta lapsille maistui paremmin jäätelö ja keksit kuin täytekakku. Meidän lapsonen tykkäsi kyllä syödä omia kakkujaan kerta kerralta paremmin, kunhan tottui makeaan makuun. Tuoreet mansikat taisivat silti olla suosikkeja.