Ihana yksivuotias

Olen nauttinut vauva-ajasta. Lapsen joka ikä on ollut ihana, ja aina kun hän on kasvanut ja oppinut uutta, jotain muuta on jäänyt taakse. Se pieni vastasyntynyt on kadonnut ja tilalla on nyt suloinen yksivuotias.

Jotenkin tämä 1-v. ikä on mielestäni kuitenkin tosi ihana. Lapsi on vielä pieni ja vauvamainen, mutta selkeästi oma pieni persoonansa. Hän tietää, mitä haluaa ja osaa osoittaa sen. Hän leikkii entistä monimuotoisempia leikkejä, jotka alkavat olla melko mielikuvituksellisia. Hän juttelee, kujeilee, tutkii ja ihmettelee. Osoittelee kaikkea ja haluaa niille nimen. Lukee kirjoja pitkään itsekseen ja haluaa, että niitä luetaan hänelle. Syöttää äitiä. Kihertää onnellisena. Itkee pettymystä, kun vähän kompastuu. Keksii ja oppii joka päivä jotain uutta. Ymmärtää ja on vuorovaikutuksessa.

Lapsi myös syö hyvin, nukkuu melko hyvin, on rutiineja ja päivissä on ennakoitavuutta. Aikataulut sitovat, mutta on helpompaa toimia lapsen kanssa, kun tietää ennakkoon, mihin aikaan hänellä on nälkä ja väsy. Hänet voi jättää leikkimään itsekseen, mutta yhdessä leikkiminenkin on kivaa. Automatkailu sujuu kaksinkin.

Tuo pieni pallero ilahduttaa päivän aikana noin miljoona kertaa ja melkein yhtä monta kertaa päivässä haluan rutistaa häntä ja pusutella läpimäräksi.

Tytön äitinä

Olen tässä ensimmäisen äitiysvuoteni aikana muutaman kerran lukenut Facebook-linkkien kautta erilaisia tekstejä, joissa pohditaan äidin omanarvontunnon merkitystä tyttären omakuvan kehitykselle. Teksteissä on puhuttu erityisesti siitä, kuinka tärkeää on, ettei äiti puhuisi itsestään vähättelevästi, erityisesti kun on kyse ulkonäöstä. Pieni lapsi näkee äitinsä ihanana ja kauniina, mutta jos äiti jatkuvasti sanoo olevansa ruma, läski ja huono, tästä syntyy lapselle valtava ristiriita. Hän oppii, että naisen arvo mitataan ulkonäön kautta ja että pitäisi pyrkiä olemaan jotain, mitä ei välttämättä ole. Tässä eräs linkki englanninkieliseen tekstiin.

Olen itse ollut aina hoikka, joskus jopa liian hoikka ja tahtomattani. Olen tottunut syömään mitä huvittaa: suklaa, jäätelö, karkki, pulla maistuu oikein hyvin. Myös terveellisemmän ruoan annokseni ovat melko suuria, koska olen tottunut liikkumaan paljon. Ennen.

Ammattiini kuuluu liikkuminen, mutta ammatti on osaltani hieman muuttanut muotoaan eikä liikkumista ole enää yhtä paljon eikä yhtä raskaassa muodossa. Nyt olen kotiäitinä ja liikun todella vähän. Raskaus muokkasi kroppaa niin, että vaikka painoa on nyt hieman vähemmän kuin juuri ennen raskautta (silloinkin sitä oli tavallista enemmän), vatsa pömpöttää, vyötäröllä on jenkkakahvat ja muutenkin olen jotenkin eri mallinen. Monet vanhat vaatteet eivät mene päälle, rinnat ovat vielä imetyksestä johtuen omituisen suuret. Olo ei ole kodikas omassa kropassa.

Toisaalta en ole ikinä välittänyt ulkonäöstä valtavan paljoa ja varsinkin nykyään tule katsottua peiliin melko harvoin. Mieskin arvostaa minua ihan sellaisena kuin olen. Varsinkin mökillä ulkonäöstä välittäminen - ja myös huolehtiminen - jää, kun katse ei osu peiliin kylpyhuoneessa käydessä. Tuntuu terveelliseltä, ettei joka paikassa ole peilejä heijastamassa ulkoista, pintapuolista kuvaa itsestä. Tärkeimmäksi jää, miltä itsestä tuntuu.

No miltä sitten tuntuu? Siltä, että haluaisin vähitellen palata takaisin tutummanoloiseen kehoon. Haluaisin, että olo olisi vetreämpi ja kevyempi. Haluaisin laihtua muutaman kilon, kiinteytyä keskivartalosta hieman, vahvistua, ja mielelläni ottaisin vanhat, pienemmät rintani takaisin.

Toisaalta tuntuu siltä, että olen nyt äiti ja se saa näkyä. Totta kai olen nyt erilainen kuin ennen. Muistan, kuinka vuosi sitten, sairaalasta vauvan kanssa mökille palattua, naurahdin, kun näin peilikuvani. En siksi, miltä näytin, vaan siksi, että tajusin, kuinka vähän sillä hetkellä merkitsi, miltä näytin. Paljon tärkeämpää oli, että olin vastuussa toisesta, pienenpienestä ihmisestä - että osaisin hoitaa häntä hyvin ja olla hänelle hyvä äiti. Ja se on tärkeintä edelleen.

Siksi olen itselleni armollinen. Syön riittävästi, herkuttelen kun haluan, en valita peilikuvastani, päätän hyväksyä itseni tällaisena. Liikun sopivasti, sillä tavalla ja sen verran, että olo on hyvä. Yritän jaksaa panostaa itseeni hieman, mutta pidän tavoitteet pieninä, jotta ne on helppo saavuttaa. Elän, olen, iloitsen - elämä on hyvää.

Toivottavasti onnistun olemaan hyvä roolimalli pienelle tyttärelleni, jonka soisin aina kokevan itsensä vain ja ainoastaan ihanana, kauniina ja tärkeänä juuri sellaisena kuin hän on.

Äitiä ikävä

Olin tällä viikolla viisi peräkkäistä päivää töissä. Torstaina ja perjantaina lapsi oli kuulemma ollut melko kitisevä, samoin oli tänään. Epäilen hammaskipua, mutta selvästi iso osa kitinästä on silkkaa äiti-ikävää. Pieni parka. Ei ole kenellekään kivaa, että on näin kiirettä.

Tänään sentään olin kotona koko päivän, mutta mies oli poissa ja minulla hurjat määrät tekemistä. Onneksi anoppi on ollut täällä auttamassa ja lapsi on saanut ekstrahuomiota häneltä, kun vanhemmat ovat olleet työn touhussa. Silti pikkupallero konttasi tänään kovasti perässä ja kiipeili jalkoja pitkin. Piti luovuttaa tekemisten suhteen ja keskittyä välillä tärkeimpään. Lapsi viihtyikin tissillä melkein kuin pikkuvauva-aikoina - eipä ole yli puoleen vuoteen ollut sellaista syli- ja tissimaratonia kuin tänään! Sylissä tissi suussa pitkään jo mössötettyään lapsonen kampesi itsensä kontalleen, avasi suunsa ja tähtäsi uudestaan kohti nänniä. Siinä sitten rönötti pylly pystyssä, poski lysyssä minua vasten ja imutteli vielä vaan. Välillä nousi istumaan voitonriemuinen virnistys kasvoillaan, koski nänniä ojennetulla etusormellaan ja kävi taas suu auki kimppuun. Nauratti, liikutti ja säälitti seurata touhua. Lapsirukalla on kova tarve äidin sylille, toivottavasti huomenna hän ehtii saada syliä tarpeeksi ja vielä varastoon tulevaa viikkoa varten. Silloin olen nimittäin taas töissä. Onneksi sen jälkeen hellittää.

Lapsi ei ole ainoa, jolla on ollut ikävä. Vaikka töissä on kivaa ja mielenkiintoista, joka päivä on ollut kova ikävä lasta ja olen kovasti odottanut kotiinpääsyä. Jostain syystä ikävöin erityisesti lapsen pieniä käsiä, jotka vipsuttavat, vilkuttavat, tarttuvat, työntävät, silittävät ja tunnustelevat. Lämpimät, pehmeät, pienet kädet. Suloinen kaksihampainen hymy, hiushaituvat ja pehmeät posket, kikatus ja käkätys. Pikavauhtikonttaus ja nousu tukea vasten seisomaan, syliin pyytävät ojentuvat kädet. Riemukas holtiton kaatuilu sohvalla, remuvauva, rymypallero. Rakas lapsi.

Onneksi viikon päästä olen taas kotiäiti, tai ainakin melkein.

Äitienpäivä

Ensimmäinen äitienpäiväni oli ihana. Kiireetöntä yhdessäoloa, mukavaa ohjelmaa ja hyvää ruokaa - mitäpä muuta sitä voisi pyytää! Aamulla sain herkkusuklaita sänkyyn, valmistimme nykyään harvinaisen lempibrunssimme eli Eggs Florentine (uppomunia ja pinaattia leivän päällä), kakkuja syötiin koko taloyhtiön lapsiperheiden voimin ja illalla vielä grillattiin. Aurinko helli juhlijoita ja lapsi oli taas onnessaan, kun pääsi lykkimään taaperokärryään ulkosalle.

Yksi ikävä juttukin sattui, nimittäin lapsi paukautti otsansa kovalla voimalla lämpöpatterin terävään reunaan kun ilmapallo väisti pään ja patterin välistä. Onneksi selvittiin kuitenkin säikähdyksellä ja isohkolla, mustelmaisella kuhmulla.

Kuvia päivästä:

Pienten käsien maalaama kortti äidille <3

Namnam!

Iloinen pattipää

Brunssia mmmmm...

Pääsisiköhän tuonne pihalle jotenkin luikahtamaan..?

Vaikka äitienpäivän tarkoitus lienee osoittaa arvostusta äideille, näin ensimmäisenä äitienpäivänäni huomasin myös ajattelevani, mikä etuoikeus on saada olla äiti tälle pienelle, ihanalle muruselleni. Äitinä velvollisuuteni on taata hänelle turvallinen, rakkaudentäyteinen alku elämälle ja kulkea rinnalla niin pitkään kuin siihen on mahdollisuus, toisaalta osata höllätä otetta ja päästää irti kun on sen aika. Tehtävä on tärkeä, haastava ja antoisa - elämänmittainen side. Toivottavasti onnistun siinä ainakin riittävän hyvin.

Tanssin

Seison tanssisalissa yksin muiden kanssa. Opettajana toimiva opiskelukaveri sanoo, että tanssi sitä, kuka olet tänään, mikä on tämänpäiväinen nautintosi, mikä on tämän päivän tanssisi. Ajatus iskee tajuntaan, liikutun – tänään tanssin ensimmäistä kertaa äitinä. Olen muuttunut, eri kuin viimeksi, yli vuosi sitten. Olen äiti.

Vesi alkaa täyttää lattian ja nousee nilkkoihin asti, jalkapöytien luut kelluvat vedessä ja kehoni janoaa liikettä, ei pysy paikoillaan vaan ottaa ahnaasti pienenkin tehtävän vastaan. Olen ollut staattinen, toista hoitava keho pitkään, nyt on aika liikkua joka solulla. Nautin liikkeestä, elämästä, olemisesta, annan tapahtua. Lisää nopeutta, lisää lihaa, lisää tilaa. Mieleeni tulee lapsi, jonka kaikki toimet ovat täysimittaisia, täyttä tilannetta, tanssin hänestä ja hänelle. Lisää voimaa. Lantioni alkaa ottaa vallan, löydän voiman lantiosta, olen synnyttänyt nainen, voima tulee sisältä alaspäin, lantio on leveä, voimakas, tilava ja hallitseva. Liike kulkee lantion kautta juurtuen lattiaan, mutta voimakkaana, väkivaltaisena, itsekkäänä. Moni on kertonut kokeneensa synnytyksen voimauttavana kokemuksena. Itse en ole ajatellut näin, mutta nyt sen tunnen: olen voimakkaampi, vapaampi, täydempi, enemmän kuin ennen. Ja tämä liike on kuin synnytys, alkukantainen ja villi. Lantio on rento ja aiempi lihaspanssarikiristys on poissa. En voisi kuvitellakaan mitään pikkusievää liikettä, nyt olen ahnas ja lihallinen. Olen. Elän. Piste.

Kuten voit edeltä lukea, eilinen tanssitunti oli hieno ja ilahduttava kokemus. Olen tosiaankin nyt jotain muuta kuin viimeksi tanssiessani vapaasti, joskus ennen raskauden puoliväliä. Vaikka olen jo ollut yhdellä koulukurssilla, jossa liikuttiin ja oltiin kehollisuuden kanssa tekemisissä, ja tanssinut myös vanhan tanssiteoksen uudelleenlämmitysharjoituksissa, tämä oli ensimmäinen kerta kun sain taas tanssia vapaasti ja itselleni. Ehkä saat tuosta edellä olevasta tekstistä jotain kuvaa kokemukseni laadusta.

Treenitunnin jälkeen pidimme työpari-ystävä-lapsenkummitädin kanssa taas vanhan teoksen lämmitysharjoitukset. Teos on ollut meillä ohjelmistossa jo kymmenen vuotta ja siitä on muotoutunut varsinainen klassikkoteos. Se käsittelee ystävyyttä ja arjen pieniä iloja ja soveltuu yllättävän monenlaiseen tilanteeseen, niinpä sitä on esitettykin jo yli 50 kertaa. Olemme eri tilanteissa muokanneet siitä hieman erilaisia versioita ja myös tällä kertaa meillä on ollut hauskaa, kun olemme keksineet seminaaritilaisuuteen sopivan yllättävää aloitusta.

Teos ei ole aiemmin kuvaamani tanssin tavoin vapaata ja villiä, vaan siinä on selkeä koreografia ja vaatii melko paljon tanssiteknistä osaamista piruetteineen sun muineen. Huomaan muutamissa kohdissa, että minun on vaikea olla tarpeeksi nopea ja ketterä, keho vaan ei ole enää tottunut moiseen eikä lihaksissa ole valmiutta toimia nopeasti. Treenitunnillakin huomasin, että nopea juokseminen eri suuntiin ja erityisesti nopeat suunnanvaihdot tuntuivat edelleen häpyliitoksessa. Keho on edelleen palautumassa raskauden ja synnytyksen rasituksista. Myös peilikuva tuntuu vieraalta – etenkin kun harjoituksissa ennen peilien paljastamista olimme katsoneet saman teoksen esitysvideota vuodelta 2005. Niin, olin silloin hieman eri mallinen... Nyt peilissä näkyy rintavampi, jenkkakahvainen nainen. Elämän jäljet näkyvät ja tuntuvat kehossa.

Silti on hyvä, etten ole enää se kuka olin vuonna 2005. Olen kokeneempi, vahvempi, viisaampi, pehmeämpi. Olen äiti. Tämä hetki on vielä vauvavuotta, pikkulapsen äitiyttä, arvokasta ja ohikiitävää aikaa. Ehdin palautua ja muuntua vielä monen monta kertaa. Mutta äitiys pysyy ja jää.

Miten sinä olet huomannut muuttuneesi äitiyden myötä?

Nyt se alkaa, nosta jalkaa!

En  ole mieltänyt itseäni bloginkirjoittajaihmiseksi. Nyt kuitenkin kun olen innostunut lukemaan muiden blogeja erilaisista elämäntilanteista on pieni blogikärpänen päässyt puraisemaan! Niin että jospa vähän kuitenkin kokeilisin..?

Elämäntilanne on nyt tämä: on mies, lapsi, rivarin päätyasunto, kesämökki ja farmariauto. Ei koiraa, ei vakkariduunia, ei vihki- eikä kihlasormusta. Ikää 34 vuotta. Ihanan mieheni löysin vuonna 2009 ja ihanaakin ihanampi tyttäremme syntyi kesäkuussa 2012, elokuussa 2012 muutettiin kaikki tähän ensimmäiseen alusta asti yhteiseen kotiin. Auto vaihtui farmariin vähän ennen tyttären syntymää ja mökki on miehen lapsuudenperuja ja siellä elämme kaiket kesät ja muut koulujen loma-ajat. Elämä on mallillaan, onnellista ja tasapainoista.

Eniten elämää juuri nyt täyttää lapsonen, jolla on tällä hetkellä ikää jo huimat 9,5 kuukautta. Klassisesti täytyy todeta, että tämä vauva-aika on kiitänyt niin hurjaa vauhtia, etten olisi etukäteen uskonut, vaikka siitä kuinka paljon puhutaan. Pienoinen on kasvanut ja kehittynyt suorastaan silmissä ja kohisten ja on nykyään jo varsinainen pikkulapsi, joka osaa jo vaikka mitä: kontata, nousta seisomaan tukea vasten, lappaa ruokaa suuhun omin pikku kätösin, hermostua kun ei saa haluamaansa, hymyillä kuin pieni häikäisevänkirkas aurinko, sanoa “äiti” (maailman ihaninta!)... Tarkoitus on jäädä kotiäidiksi häntä hoitamaan vielä epämääräisen pitkäksi ajaksi. Mutta ei siinä vielä kaikki: freelancerin elämään mahtuu töitä jopa äitiyslomalla, joten tässä ohessa olen aloittanut uuden uran lastentanssinopettajana (ala vanha tuttu, kohderyhmä uusi) yhtenä iltana viikossa ja osallistunut tulevaisuuden töiden ja markkinointisuunnitelmien ym. suunnitteluun, onneksi tosin kohtuullisen vähän (kiitos ihanien työkavereiden, jotka raatavat niska limassa minunkin puolestani).

Lapsosen elämän alkukuukaudet ovat tämän blogin osalta jääneet harmi kyllä raportoimatta, mutta aikomuksena on nyt kirjoittaa sekä elämästä tuon pienen ihanuuden kanssa että myös pian koittavista uusista haasteista, nimittäin työn ja opiskelun yhdistämisestä lapsiarkeen, edes hetkittäin. Muutaman viikon päästä nimittäin koittaa miehen isäkuukauden aika, ja silloin minun on tarkoitus ryhtyä toimeen: kirjoittaa opinnäytetyö, suorittaa muutamia kursseja ja osallistua erääseen työprojektiin. Gulps. Ja kääks. Mitenköhän sitä taas osaa tehdä jotain tavoitteellista ja suhteellisen itsenäistäkin, näillä pehmenneillä aivoilla, hidastuneella elämäntahdilla ja melko lailla lapsoseen keskittymään tottuneilla ajatuksilla? Siitä lisää tuonnempana.

Mukaan mahtunee myös jonkin verran ruokapostauksia, tässä kun on tullut kokeiltua yhtä sun toista uudenlaista reseptiä :)